Miehemme Moskovassa

 

 

Slava Glazychev

 

 

Liian Hiljaista

PÄIVÄMÄÄRÄ: Syyskuun 21., 1998 – Ja ihmiset yrittävät oppia uusia/vanhoja tapoja elää. Se on jo selvää, että valtio alkaa painaa lisää rahaa –maksaakseen vanhat velat eläkeläisille, opettajille, lääkäreille, armeijalle…ihan niinkuin on jo selvää, että rupla vastaa ja valtava inflaatio putoaa kollektiivikauloillemme kuin kirves. Hinnat nousevat 50%-100% parhaimmillaan.

Pahin niistä asioista, jotka ovat jo selviä, on se, että pankkien pitää siinä pirun prosessissa  "selvittää" omat velkansa, kaivaen meidän taskujamme, kuten tavallista. Tämä on heti nähtävissä. Maahantuodut savukkeet (enimmäkseen paikallistuotantoa, Pietarista) myydään tuplahintaan normaaliin verrattuna. Ainakin 2000 journalistia on potkaistu viime aikoina kadulle Moskovassa – sanomalehtiä lopetetaan, kun paperi- ja painatuskulut kallistuvat ja mainostaminen vähenee ja sponsorit perääntyvät. Pitkien rekkojen lukumäärä teillä on pudonnut kymmenittäin. Ravintolat ovat tyhjillään.

Psykologisesti nuorista tuntuu pahimmalta –ne jotka ovat kokeneet toisenlaisia aikoja ovat ainakin tietoisia kaikista seurauksista, mikä ei tee heitä onnellisiksi, ja kuitenkin he tietävät mitä on olla ilman jokapäiväisen elämän pieniä mielihyviä.

Maksulliset gymnaasit ja yliopistot kärsivät pahasti: ne ihmiset, jotka ovat valmiita maksamaan lastensa puolesta, ovat häviämässä.

Kukaan ei kuitenkaan ole vielä päättänyt, miten toimia – ei ole ollut tarpeeksi aikaa miettiä omaa kohtaloaan. Amerikan Suurlähetystö reagoi ensimmäisenä – nyt on lähes mahdotonta saada viisumi yksityishenkilön kutsulla. USA sulkeutuu odotettavissa olevan entisten uusvenäläisten tulvan edessä. Lokakuun 7:ntenä poliittinen vasemmisto ja ammattiyhdistykset  (ne ovat mysteeri – kukaan ei oikein ymmärrä, ketä ne oikeastaan edustavat) aloittavat Yeltsinin eläkkeelle siirtymisen puolesta kampanjoinnin – niinkuin se ketään auttaisi. He säästävät hallituksen, missä on paljon niitä, jotka he halusivat nähdä huipulla, mutta tavalliset pulliaiset eivät näe mitään eroa. Minua pelottaa seuraava asia: pankinjohtajien joukossa on paljon juutalaisia, joita monet pitävät syypäinä kaikkiin vastoinkäymisiin (eikä ihan syyttä), ja kauppiaissa on paljon kaukasialaisia, ja tästä jaosta saattaa muodostua oiva mahdollisuus mitä synkimmälle ennakkoluuloiselle nationalismipropagandalle, jolle löytyy riittämiin puoluepukareita, enemmän tai vähemmän näkymättömissä liian pitkään olleita.

Toivotaan parasta mutta valmistaudutaan pahimpaan.

Tähän saakka on ollut hiljaista, kenties liian hiljaista.