Piikki lihassa

Kirjoittanut Cason Swindle

Antiokian yliopiston oppilas Cason Swindle tutkii ihmiskunnan mahdollisesti väistämätöntä häviämistä ihmisten ja ympäristön välisen kamppailun tuloksena

 

Istuin tuolissa voimattomana, pää käsissä, ruumis ja mieli turtuneina. 'Järjestelmien mallintaminen' -luokkani Antiokian yliopistossa oli juuri yrittänyt kolmen uuvuttavan tunnin aikana välttää tietokonemallin ennustetta maapallon väestön ja ympäristön sortumisesta. Kamppailumme oli siihen asti ollut turhaa. Donella Meadowsin “3 maailman kannattavusmalli” oli siinä neniemme edessä ja osoitti, että jos maailman kehitys jatkuu samaan malliin kuin nyt, maapallon väestö tulee kasvamaan 12 miljardiin vuoteen 2060 mennessä ja 25 vuoden kuluttua siitä romahtamaan 4 miljardiin. Vuoteen 2060 mennessä saastuneisuus on aiheuttanut sen, että suurin osa viljelyskelpoisesta maasta on tuottamatonta, eli siinä ei voi kasvattaa ruokaa. Kaikki ylimääräinen tila on täytetty asuintaloilla. Uusiutumattomat luonnonvarat kuten öljy, maakaasu ja raskasmetallit ovat kaikki melkein loppuunkäytettyjä. Ihmiskunta, jonka lukumäärä on 60 vuodessa kaksinkertaistunut, kuluttaa äkkiä loppuun kaiken, mitä on jäljellä. Maailmassa on liian paljon ihmisiä, ja he tarvitsevat enemmän ruokaa kuin mitä maa saattaa antaa. Vuoteen 2085 mennessä 8 miljardia ihmistä on kuollut nälkään, ja ne, jotka ovat jääneet eloon, elävät kurjassa ympäristössä jossa ei voi kasvattaa kaikille tarpeeksi ruokaa.

Ryhmämme yritti kaikkensa muuttaakseen mallin tulokset. Lisäsimme siihen saasteenlievennysteknologioiden saavuttamia tuloksia, nelinkertaistimme maan sadontuotantokyvyn, laskimme väestönkasvun nollaan, poistimme sodat, ruotot – kaiken. Epätoivossamme kokeilimme lähettää 25% väestöstä Marsiin asumaan. Väestön romahdus viivyttyi ainoastaan muutamalla vuosikymmenellä. Tieto siitä, että malliväestön keski-ikä oli 27 vuotta musersi meidät lopullisesti. Lapsenlapsemme olisivat siis siihen mennessä joko kuolleita tai kamppailisivat elämästään. Pystyimme sanomaan vain “Olemme tuhon omia.”

Mutta eihän tämä voi olla oikein. On pakko olla jotain, jota ihmiset voivat tehdä yhdessä, maailmanlaajuisesti. Väestönromahdusta ei ole vielä tapahtunut. Tämä malli oli ainoastaan ennuste siitä, mitä saattaisi tapahtua jos jatkamme samaa rataa kuin nyt. Mitä jos jokainen ihminen planeetalla lakkaisi tekemästä asioita, jotka edistävät romahdusta? Voisimme vähentää maapallon asukaslukua jos jokainen saisi vain yhden lapsen, tai ei yhtään. Saastuneisuus laskisi jos jokainen ihminen söisi ainoastaan luonnonmukaisesti viljeltyjä hedelmiä, kasviksia, viljaa ja papuja, jos jokainen kävelisi joka paikkaan ja kierrättäisi kaiken. Asuintalot veisivät vähemmän viljelyskelpoista maata jos kaikki asuisivat moniperhetaloissa. Voisimme huomattavasti vähentää tavaramäärää, jonka jokainen ihminen kuluttaa, ja vähentää myös kuluttajien määrää. Voisimmeko näin välttää väestön romahtamisen? Kehittyisikö siitä yhteiskunta, joka voisi ravita itsensä jatkuvasti? Tällaiset toimenpiteet auttaisivat kyllä, mutta minkälaisia seurauksia sillä olisi, jos koko maailma noudattaisi näitä ohjeita?

Jos me, eli maapallon väestö, ja tarkemmin sanottuna me, jotka asumme teollistuneissa maissa, vähentäisimme kulutustamme jyrkästi, ne miljoonat ihmiset, jotka tuottavat meille kulutettavia asioita, menettäisivät työpaikkansa. Jos ihmisillä ei ole työtä, heillä ei myöskään enää ole varaa ostaa ruokaa, vaatteita tai asuntoa. Yleensä suurin osa meistä ei pidä nälkään kuolemisesta, eli voimme joko pysyä paikoillamme ja tapella muiden kanssa saatavissa olevista varoista, tai löytää paikan, jossa varat ovat ilmaisia – eli viljellä omat ruokamme. Se, että ihmiset tappelevat varoista saattaa aiheuttaa sotia. Ja kun ihmisiä on maapallolla tällä hetkellä 6 miljardia, viljelyskelpoista maata ei yksinkertaisesti ole tarpeeksi jotta merkittävä osa meistä voisi yrittää palata maatalousperäiseen elämäntyyliin. Monet ihmiset sekä kaupungeissa että maaseudulla kuolisivat nälkään jos yrittäisimme nyt muuttaa tapojamme.

Ironista on siis se, että jos yritämme vähentää kulutustamme saatamme samalla nopeuttaa väestön romahtamista. Jos rajaamme määrän, jonka jokainen ihminen saa kuluttaa, ne, jotka kuluttavat yli sen määrän menettävät työnsä ja siten mahdollisuutensa ostaa tarvitsemansa varat. Vaikka jokainen ihminen söisi vähemmän ja (ainakin periaatteessa) ruokaa jaettaisiin suuremmalle osalle ihmisiä, vähemmillä ihmisillä olisi varaa ostaa tarvitsemansa ruokaa. Ehkä romahduksen nopeuttaminen olisikin hyvä asia, sillä vähemmän ihmisiä kuolisi, vähemmän syntyisi, ja ympäristöhaittojen määrä olisi pienempi. Tilanne saattaisi sen jälkeen tasapainottua ja olla pitkän päälle kannattava, mutta paljon ihmisiä tulisi kuolemaan tämän kannattavuuden saavuttamiseksi.

Kysymys on siis, ottaisivatko maailman ihmiset sellaisia toimenpiteitä kannattavuuden saavuttamiseksi, tietoisina niiden mahdollisista seurauksista? Jos siirtyminen kestävään kehitykseen tarkoittaisi että lähitulevaisuudessa tulisi tapahtumaan väestön romahdus, mutta kauempana tulevaisuudessa yhteiskunta voisi elättää itsensä jatkuvasti, kestäisimmekö muutoksen aiheuttaman surun? Tekisimmekö siis itsemurhan kannattavan tulevaisuuden hyväksi? Tiedän, että tuo kuulostaa turhan raa'alta, enkä tietenkään tarkoita mitään valtimoiden viiltämistä – mutta loppujen lopuksi tulisimme tekemään sen, kuolemalla nälkään. Voisimmeko aiheuttaa sellaisen kaaoksen, tehdä sen kunnolla, välttääksemme vielä pahemman kohtalon? Havaintojeni mukaan ihmiset, ainakin kun heidän oma elämänsä on kysymyksessä, toimivat oman itsesäilytyksensä mukaisesti. Heti kun ihmiset huomaisivat tuskan, jonka kulutuksen vähennystoimenpiteet aiheuttavat, he alkaisivat syyttää toisiaan ja yrittää hylätä nämä toimenpiteet. Kukaan ei halua tuntea tuskaa, kukaan ei halua aiheuttaa yhteiskunnalle tuskaa, eikä kukaan halua olla syytettynä muiden tuskan aiheuttamisesta. Varsinkin poliitikot pelkäävät yhteiskunnan tuskaa, eli he tuskin tulevat valitsemaan kulutusta vähentäviä toimintaperiaatteita. Vaikka voisimmekin siirtyä muutokseen vähitellen, kestäisi monta vuosikymmentä ennen kuin toimenpiteet toteutuisivat. Meillä ei ole monta vuosikymmentä aikaa ennen kuin on liian myöhäistä tehdä asialle mitään.

Jos yhteiskunta yleisesti ei halua tai ei voi valita kannattavia elintapoja poliittisten periaatteiden kautta, miksi eivät ne ihmiset, jotka tajuavat mitä tapahtuu, ohita tavallisia yhteiskunnallisia normeja ja rupea nyt jo rakentamaan kannattavia yhteisöjä? Jos jotkut ihmiset rupeaisivat tekemään näin, muulla maailmalla olisi ainakin jonkinlainen tietopohja jolta rakentaa myöhemmin kannattavampi maailmanlaajuinen yhteiskunta. Meillä olisi joku, jonka puoleen kääntyä.

Joitakin kannattavien yhteisöjen malleja on jo toiminnassa eri puolilla maailmaa. Niissä on yhdistetty ekologisia rakennusmalleja ja maanviljelymenetelmiä saavuttaen yhteisöjä, jotka voivat elättää itseään niin kauan kuin on tarpeellista. Tällaisia yhteisöjä tai eko-kyliä on alkanut ilmestyä muun muassa Yhdysvaltoihin, Australiaan, Intiaan, Tanskaan, Meksikoon, Ruotsiin ja Norjaan. Ne ovat tienraivaajia ja kehittävät tapoja yhdistää ihmisiä ja ympäristöä siten, että siitä on kaikille hyödyksi. Tällaisten ryhmien työ on erittäin mielenkiintoista, mutta ne eivät silti pysty olemaan täysin itsenäisiä: ne pysyvät elossa yhteistyön kautta muiden paikallisten yhteisöjen kanssa. Ne saavat usein varoja, kuten sähköä, ulkopuolelta ja jäsenet ovat usein työssä ryhmien ulkopuolella. Tällaiset yhteisöt ovat myös alttiita, kuten me kaikki olemme, saasteen aiheuttamille haitoille. Vaikka he eivät itse saastuttaisi ympäristöä ollenkaan, he ovat alttiita muiden saastuttamalle ja luonnon levittämälle ilmalle, vedelle ja maalle. Eli jopa tällaiset mallikkaat yhteisöt saattaisivat romahtaa muun väestön kanssa, esimerkiksi jos saasteet hävittäisivät heidän vesivaransa tai jos otsoonikerroksessa oleva reikä polttaisi heidän viljelyksensä.

Eli mitä sitten voi tehdä? Miten voimme muuttaa suuntaamme estääksemme väestön romahduksen ja siihen kuuluvan ympäristön tuhoamisen? Vaikuttaa siltä, että minkä tahansa menettelytavan keksin, sen tuomat tulokset joko eivät olisi tarpeeksi suuria tai eivät tulisi ajoissa. Inhoan tuntea itseni masentuneeksi ja toivottomaksi, mutta en keksi enää mitään.

Saattaa olla että tietokonemallit ovat näyttäneet minulle ainoastaan ongelman seuraukset – saastuneisuuden, väestön kasvun –, mutta en vielä tiedä mikä ongelman ydin oikeastaan on. Jotain suurempaa ja syvempää on tekeillä, kuin mitä osaan järjelläni ymmärtää. Me, jotka asumme teollistuneissa maissa olemme alkaneet huomata seurauksia jostain, jota olemme tehneet, ja ne seuraukset ovat paljon syvempiä ja täerkeämpiä kuin esim. autojen tai hyönteismyrkkyjen saatavuus. Makaamme siinä missä petasimme satojen, ehkä tuhansien vuosien aikana, mutta en osaa aavistaa miten olemme pedanneet – miten edelleenkin petaamme – aiheuttaaksemme tällaisia tuloksia. Mielestäni tämä ei liity siihen, mitä teemme, vaan siihen, keitä me olemme ja mistä se, mitä teemme johtuu. Tunnen että meissä on tunteellisia aukkoja, jokin olennainen tuska, jota yritämme parantaa tekemällä sitä, mitä teemme – vaikka toimillamme onkin ei toivottuja seurauksia. Jos voisimme ymmärtää, mistä tämä tuska tulee, voisimme ehkä parantaa sen helpommin ja puhtaammin – tai ainakin tehdä jotakin eri tavalla. Jos voisimme ratkaista tämän pulman, löytää tämän piikin lihassamme, meillä olisi mahdollisuus nähdä lastenlapsemme elossa.

Jatkaisin mielelläni tätä keskustelua. Jos sinunkin mielestäsi tällainen tutkimus on hyödyllistä, tai jos haluaisit lisätä siihen kommentteja, lähetä minulle sähköposti.

Sähköpostiosoitteeni on: dguys@aol.com