Etsiessäni
eräänä päivänä kuvauskohteita päädyin Commerce Streetille
keskustaan. Ajoin edestakaisin kaupungin pääkatuja etsien ankeita näkymiä
–niitä ei ole Tacomassa vaikea löytää. Huomasin väkijoukon erään
rakennuksen edessä ja ajaessani lähemmäs näin, että se oli jonkin
sortin lähetysasema. Piruparat odottivat rykelmissä jotain, luultavasti
ruokaa. Ostoskärryt, mallasviinapullot ruskeissa paperipusseissa ja vanhat
huovat lojuivat pitkin jalkakäytävää. Olen muuten huomannut erään
asian tänne saavuttuani: kodittomat ovat täällä nuorempia kuin muissa
kaupungeissa, joissa olen käynyt. Ehkä se johtuu säästä, ehkä
vanhemmat lähtevät eteläänpäin helpomman kodittoman elämän perässä.
Tai –karumpi vaihtoehto- ehkä he vain kuolevat täällä nopeammin.
Mieleeni ei todellakaan tule montaa karmeampaa kohtaloa kuin varattomana olo
Tacomassa, Washingtonissa.
Ajoin
aseman ohi ja heti sen ohitettuani sain silmiini täydellisen kohteen:
naisen, jalkakäytävälle leiriytyneen, purkurakennuksen vaneriaitaan
nojaavan. Pysäköin suoraa häntä vastapäätä kadun toiselle puolelle,
sieppasin kamerani ja hyppäsin autosta.
Hän
katseli minua ylittäessäni kadun ja kävellessäni häntä kohti. Kysyin lähestyessäni,
saisinko ottaa hänestä kuvan.
"Löytyyks
rahaa?" hän kysyi.
Vedin
housuntaskustani pari dollaria ja ojensin ne hänelle. Sitten hän nojasi
taas vaneria vasten ja minä aloin kuvata.
Hän näytti rähjääntyneeltä, muutama hammas puuttui, surulliset
silmät, laikukas iho jne. Häntä ei hävettänyt olla kuvauksen kohteena.
Hän tiesi, että se oli hänen omituisen ulkonäkönsä ansiota. Hän sai
siitä vähän dokausrahaa. Meillä oli yhteisymmärrys.
Kunnes
aloin mennä lähemmäs ottaakseni lähikuvia. Olin melkein kiinni hänessä,
näpsien mahtavia otoksia. Hän oli pukeutunut sellaisiin kummiin pastelli-
ja neonväreihin, lähetysaseman ylijäämärääsyihin. Ruskea puutausta,
ja minä olin elementissäni. Olin lähestulkoon hänen päällään,
kuvasin jumalauta hänen ihohuokosiaan!
Mutta
sitten hän työnsi pehmeästi hiuksensa kasvoiltaan ja kohensi ryhtiään.
Hän liu’utti sormiaan kiillottomassa tukassaan ja kallisti päätään,
kuin poseeraten. Hänen katseensa pehmeni ja hän rentoutui. Hän hymyili.
Hän
halusi näyttää hyvältä kuvissa! Vaikka hän tiesi tulleensa valituksi,
koska oli kaikista omituisin, hänellä oli silti hitunen jotain helvetin
itsetuntoa jäljellä. Ja hänhän kyllä, perhana vie, näyttäisi
parhaimmaltaan! Tuo hetki vainoaa minua vielä tänä päivänäkin.
